Me ei oltu vielä valmiita ja se on ihan ookoo

Jipin kanssa agilityssa nousu ykkösluokasta kakkosluokkaan tapahtui kolmissa kisoissa. Tuntui, että helppoahan tämä on ja yhteistyö pelaa. Kakkosiin noustuamme Jippi löysi itsevarmuuden ja käytiin läpi hetkellinen omatoimisuuden vaihe, jolloin Jippi ei ihan aina ollut kuulolla, vaan teki radoilla ns. omia ratkaisuja. Tällöin treenattiin ahkerasti ohjauksiin tulemista ja treenit tuottivatkin tulosta, sillä loppukesästä 2016 homma alkoi taas pelittää ja melko vähillä kisoilla saatiin nollat sitten kasaan ja luokkanousu kolmosiin.

Lokakuussa 2016 startattiin sitten kolmosluokassa ensimmäistä kertaa. Olin riemuissani siitä, että SM-nollien keräyskautta oli runsaasti jäljellä ja itsellä oli hyvä fiilis siitä, että ehditään rauhassa kerätä nollat kasaan. Päästiin I-HAH:n valmennusleirikokonaisuuteen mukaan ja näin ollen ilmaisimme "julkisesti" tavoittelevamme osallistumisoikeutta vuoden 2017 agilityn SM-yksilökisoihin eli siis niitä seitsemää maagista nollaa. Ja sitten tapahtui jotain... Palaset, jotka olivat aiemmin toimineet, eivät enää toimineetkaan. Ja syy oli täysin allekirjoittaneessa. Ajatus SM-nollien keräämisestä oli takaraivossa jokaikisellä kisaradalla ja oli sellainen fiilis, että niitä nollia on tehtävä, kun tavoitteet on kerran niin asetettu. Seuraavaksi alkoi lipsua kontaktien kriteerit. Yhtäkkiä minulla oli käsissäni sekä keinulta että puomilta varasteleva koira, eikä tästä voinut millään syyttää koiraa, kun itsehän olin periksi antanut ja aloittanut sen kierteen. Nollia ei kuulunut ja HYL-prosentti huiteli taivaissa. Itsellä oli epäonnistunut fiilis, minkä vuoksi kisaradalle mennessä oli yhä enemmän sellainen olo, että nyt oli pakko onnistua, jotta voidaan näyttää, että kyllä me oikeasti jotain osataankin. Ja arvatkaapa kaksi kertaa, että oliko seurauksena onnistuneempia ratoja? No ei ollut, yllätys yllätys....

Pari nollaa tipahti joulukuussa ihan peräkkäisistä kisoista ja saatiinpa siinä kaiken kukkuraksi SERT-A:kin. Fiilis oli loistava ja tuntui, että tästä se nyt lähtee. Mutta ei se sitten lähtenytkään, kun odotukset (jotka hieman olivat ehtineet jopa laskea ennen noita nollia) kasvoivat taas. Pari kuukautta sitten yhtäkkiä iski ajatus siitä, että eihän tämä tällaisenaan ole hauskaa. En halua mennä kisaradoille ajatellen, että vain nolla kelpaa ja tulla radoilta pettymystä nieleskellen, jos ja kun tulos oli jokin muu. Koiralle en vihotellut, mutta itseeni olin kerta toisensa jälkeen kamalan pettynyt. Sitten päätin muuttaa asennettani. Niin taitava en ole, että pystyisin ihan vain yksittäisellä päätöksellä muuttaa ajatuksiani, mutta vähitellen kuitenkin jokin on alkanut muuttua ja kääntyä suuntaan, josta pidän. Puomikontaktien kanssa olen saanut kriteerit itselleni ja sen myötä myös Jipille selviksi ja puomit ovatkin toimineet kisoissa nyt hienosti. Sama juttu lähtöjen kanssa. Keinun kanssa on otettu hieman uudenlainen lähestymistapa ja opetetaan vähän uutta tekniikkaa, jotta keinun suorittaminen olisi Jipille mukavampaa. Jippi ei radoilla tee omia valintoja, vaan oikeasti kuuntelee ohjausta ja tekee niin kuin ohjaan. On siis todella hienoa ollut nyt saada sen kanssa kisata, kun jos vain saan itseni toimimaan, niin radoilla tulee juuri se flow-tunne, joka agilityssa on niiiiiiin koukuttavaa!! Olen taas osannut nauttia myös niistä hyvistä HYL-radosta tai vitosista ja yrittänyt löytää radoilta ne positiiviset osat ja samalla pohtia, mikä ne epäonnistumiset oli aiheuttanut.

Joku voisi kysyä, että jos kerran nyt sitten flow on jo alkanut ajoittain löytyä ja kontaktit ja lähdöt ovat varmistuneet, niin missä ovat sitten ne nollat? HYL-ratojen osuus on ollut jo vähäisempi, mutta siltikin pieniä yksittäisiä virheitä mahtuu aina matkaan. Rimat ovat olleet herkässä ja ainakin osittain siksi, että talvikausi on ollut meillä aikamoista jumiutumista vastaan taistelemista. Nyt kun ei enää treenata jumia aiheuttaneella pohjalla, niin suunta alkaa olla oikea ja nyt sitten treenaillaan rimojen suhteen häiriönsietoa. Jippi tuntuu olevan todella herkkä muuttuville pohjille, mikä näkyi esimerkiksi rimanpudotuksina, kun kisasimme hiekkapohjaisessa hallissa treenattuamme koko talven ainoastaan nurtsipohjilla. Täytyisi siis sen kanssa muistaa hakea kokemusta mahdollisimman erilaisilta pohjilta.

Tässä ihan hiljattain aloin pohtia sitä, että miksi se nollan tekeminen oikeasti tuntuu meille niin ylivoimaiselta. Toiset sen kun juoksee nollaratoja toisensa perään, mutta me ei sitten millään siihen pystytä, vaikka Jippi oikeasti monilta osin on ikäisekseen ihan taitava (toki paaaaljon on myös kehityttävää, mutta onhan se vasta alle 3...). Ja syynä uskon oikeasti osittain olevan sen, että minä AINA treeneissä teen pätkiä. Vaikka päästäisiinkin treenin aikana esim. reilun 30 esteen rata loppuun, niin tehdään se aina pätkissä. Hion yksityiskohtia ja jos joku kaarros leviää tai hieman meinaan myöhästyä, niin aloitan alusta. Toki tämäkin on tarpeen, jos haluaa kehittyä ja hioa taitoja (niin koiran kuin ohjaajankin), mutta minulta on jäänyt oikeasti sellainen kunnon ratatreeni täysin tekemättä, kun aina teen vain niitä max 10 esteen pätkiä. Nyt jos ajattelen, että minulle laitettaisiin vaikkapa 25 esteen rata treeneissä pystyyn ja sanottaisiin, että juokse se nollalla läpi, niin olisin melko varma, ettei se onnistuisi. Ja jos en usko sen onnistuvan treeneissä, niin miten ihmeessä minä aina kisaradalle astellessa oikeasti olen siinä uskossa, että siellä se nolla sitten tehdään??

Minulle ja Jipille tulee nyt väistämättäkin agilityn kisaamiseen taukoa, kun odotan Jipille juoksuja ja esim. kaikki toukokuun viikonloput on jo kalenterissa varattuja. Olen siis jo todennut aiemmin, ettei me tänä vuonna saada SM-yksilönollia kasaan ja olen vähän pohtinut, ettei se ehkä ole huono asia, koska eihän me sinne selvästikään vielä valmiita oltaisi :) Ollaan kehitytty paljon ja olen oppinut tämän kauden aikana paljon itsestäni kisaajana ja omista heikkouksistani. Tiedostan tällä hetkellä mielestäni aika hyvin, että mitkä on ne treenaamista kaipaavat asiat ja että mitkä asiat ovat nollien tekemisen tiellä. Nyt aloitamme siis treenaamisen niin, että pyrin hiomaan Jipin esteosaamista niiden osalta, joissa tiedostan olevan vielä puutteita (erottelut, vaikeat avokulmat kepeillä, okserit, takaakierrot) ja samalla keskityin erityisesti hiomaan omia ongelmakohtiani. Otamme repertuaariin nollaratatreenit ja teemaksi uskaltamisen ja varmistelun vähentämisen. Ja lupaan nauttia jokaisesta meidän yhteisestä oppimisen vaiheesta! Itseäni on välillä turhauttanut, kun jokin asia ei tunnu edistyvän, kunnes olen tajunnut, etten oikeasti ole ehtinyt treenata ko. asiaa lainkaan. Olen yleensä melko pitkäjänteinen opettaessani uusia asioita, mutta nyt yhtäkkiä päähäni olikin eksynyt ajatus siitä, että johan meidän pitäisi olla valmiita ja osata kaikki. Kunnes katsoin yhdenkin omasta mielestäni epäonnistuneen treenin jälkeen Jipin raivoisan innokkaasti vispaavaa häntää ja tajusin, että tuo harmaa pieni otus tuossa edessä on vasta alle 3-vuotias. Siis ihan junnu vielä! Ja täynnä intoa ja halua tehdä oikein. Ja kokemattoman, nuoren koiran lisäksi ohjaajan olen minä, jolla ei myöskään ole kokemusta vielä kauhean paljoa ainakaan Jipin tyyppisen koiran kanssa tekemisestä. Oli kauhean helpottavaa todeta itselleen, ettei meidän tarvitsekaan olla vielä valmiita. On ihan ookoo, että me vasta etsitään yhteistä säveltä. Ja me aiotaan se löytää, muttei pakottaen, vaan yhdessä tehden ja tekemisestä iloiten :)